Hiihdolla on erikoisasemansa Suomen urheilujen kärjessä. Ilman suksia eivät esi-isämme olisi ikinä suoriutuneet Suomeen ja Suomessa, sen kinoksien keskellä. Mutta heidän hiihtopakostaan on meille siunaantunut hiihtämisen intohimo iki-iloksemme. Suomalaisen pikkumurtomaan tuvan takaiset myötämaat tarjoavat liukumisen lumoa, vauhdin hurmaa.
Kuria…
Samalla on hiihto meille kurin ja järjestyksen koulua. Varmaankin on latu ollut ensimmäinen osuuskunta, joka kokosi muutoin eri seuralaisia sellaiseen yhteisen edun elähyttämään toimintaan, joka on kaiken kurikasvatuksen lähtökohtana.
Sisua…
Tiedämme myös, miten hiihto sekä vaatii että kehittää sisua laajassa asteikossa aina salamannopeasta päättäväisyydestä ja kylmäverisestä rohkeudesta sinnikkäimpään sitkeyteen saakka.
Kuntoa…
Mutta yhtä laaja on myös hiihdon kuntoasteikko. Samalla tavoin kuin suurhiihtäjät ovat kovetuimman kuviteltavissa olevan kilpakunnon edustajia, avaa hiihto mitä pehmeimmän sylinsä vallan vajaakuntoisellekin. Sillä niin kuin suurin hiihtäjämme Kalle Jussila on vanhoilla päivillään hiihdosta todistanut: ”Muissa töissä paikat tulevat kipeiksi, mutta hiihdossa ei!” – Tämä on tietenkin suhteellista. Kyllähän hiihdossakin paikat kipeytyvät, jos huhkien kiirettä pitää. Jussilan vaari tarkoittikin sellaista hiljaista ja hellittämätöntä hiihtelyä, jota hänen harjoittelunsa oli ollut varsinkin alkutalvesta. Silloin hän oli pitänyt tapanaan päiväkaudet hiihdellen metsästää kettuja ja lintuja.
Kilpahiihtäjälle…
Siihen tapaan kannattaisi kilpahiihtäjän aloittaa yhä vieläkin aina alkutalvesta suksille päästessään: verkalleen pitkiä päiväurakoita, kunnes vauhdin halu nousee näin sopeutetun kestävyyden pohjalta.
Sunnuntaihiihtäjälle…
Vielä visummin on siis jokaisen Matin ja Maijan, Kallen ja Kaisan tai Jorman ja Hilkan varottava liikavauhtia.
Hyvä talvisunnuntai on niin harvinainen ja hiljaisen hiihdon palkka terveyden kohottajana niin runsas, että sellaisen päivän koittaessa pitäisi olla selvää kaikkien muiden tilaisuuksien – kahviaisten ja vieraskäyntien – peruuntuminen siltä päivältä. Kaikki talvisen sunnuntaipäivän viettoa koskevat päätökset olisikin tehtävä hiihdon vaatimin varauksin. Ja muutenkin olisi varustauduttava hyvän hiihtosunnuntain varalta.
Varustautuminen…
Siihen kuuluu ennen muuta suksien ja muiden kamppeitten kunnostaminen, mutta myös eväitten säästäminen. Nimenomaan syöntipuolensa useimmat sunnuntaihiihtäjät hoitavat nurinkurisesti. On tavallista, että ennen lähtöä juoda hotkaistaan vain laiha aamutee harvan sokeripalan ja kevyen leipäviipaleen kera. Ei sillä pensalla pitkään ajeta.
Sitten kun tullaan takaisin väsyneinä, viluisina ja nälkäisinä, syödään – jos on ruokaa – niin, että napa soikenee. Ja tästä syömisestä väsytään vielä enemmän kuin hiihdosta.
Minun neuvoni on, että edellisenä iltana on jarrutettava ruokahalua ja syötävä niin niukasti, että hiihtopäivän aamuna on hyvä nälkä. Ja silloin sitten on syötävä tukevinta, mitä talosta löytyy: hitaasti sulavaa ravintoa… Ja evääksi matkan varrelle sopii säästellä voita leipäviipaleiden katteeksi sekä sokeripalasia, jotka eivät milloinkaan tule niin hyvään tarpeeseen kuin mahdollisen väsymyspuuskan sattuessa.
Pukeutuminen…
Samoin on myös vaatetus sovitettava kestävyyden vaatimuksia silmällä pitäen. Tyhmintä on lähteä liian lämpimästi pukeutuneena. Se vain heruttaa kaiken hien ja voiman tuulen teille.
Lähtöaukealla sopii vaikka hytistä.; matkaan ja metsän suojaan päästessä olo kyllä lämpenee. Edullisin lämpötila on hiukkaa vaille ilmihiessä.
Reppuun on hyvä ottaa lisä- ja varavaatetta käytettäväksi tarvittaessa.
Vauhti…
Jos kelle, niin sunnuntaihiihtäjälle pätee hitaasti kiiruhtamisen kultainen sääntö. Paino on molemmilla sanoilla.
Hitaasti! = varoen vauhtirynnistystä vähänkään pitempään. Vain tuollaisiin tuoli- ja kaapinkorkuisiin nousuihin kannattaa ottaa muutaman potkun ja piston vauhtipyrähdyksiä.
Kiiruhdettava! = on siis samalla kiiruhdettava pitämättä enempiä taukoja kuin voitelun korjaaminen vaatii. Syömään ei kannata pysähtyä! Eväät ja juomapullon voi pitää puseron alla ja juoda ja syödä niitä liikkeellä ollessa.
Liukuja, potkuja ja työntöjä…
Sanotaan, että suomalaisella on hiihdon potku veressään ja että tunnemme herkemmin kuin monet muut sen rajan, joka on potkun pitämisen ja lipsahtamisen välillä. Siitä huolimatta on syytä verestää tätä hiihtotaidon joka retkellä sen alkajaisiksi: liuútella rennosti koukkupolvin ja irtonaisin lantein sauvat koholla. Siinä oppii, paitsi tehokkaan potkun, myös tasapainon.
Koukkupolvisen ja herkän potkun sekä irtonaisen lantiotyön ohella on hiihtotaidon tärkeimpiä sääntöjä, että sauvoja ei pidä käyttää tasapainon tukemiseen, eikä vauhdin antamiseen vetämällä tai muuhun sahapukin kompuroimiseen, vaan ainoastaan työntämiseen.
Mäenlaskua…
Myös mäenlaskua on harjoiteltava erikseen. Vanha hyvä sääntö käskee tappamaan jokaisen ”akan tuoreeltaan, jynssäämään mäessä, kunnes siinä pysyy alatolpillaan.
Erityisesti on meidän tiheikkölaskuissa totuttauduttava pitämään sommat ruumiin takana ”vanavedessä” hangesta koholla, niin etteivät ne takerru pensaisiin ja kantoihin.
Mikäli mäystimet pitävät, ei mikään ole niin kannatettavaa kuin harjoitella pujottelua eli jarruttelevaa luikertelua. Jarrutustaitoinen hiihtäjä pystyy hallitsemaan vauhtinsa ja säästyy kaatumasta mäen alla, jolloin se on kannattamatonta.
Loppukiri…
Mutta vielä vauhtiin palataksemme: vaikka onkin yleensä edullisinta pysytellä vain ilmihien rajoilla, sopii loppupuolella – noin viimeisen neljänneksen alkamisvaiheilla – hankkiutua vaikka virtahikeen, kunhan katsoo, ettei sen jälkeen tarvitse pysähtyä ennen kuin peseytymistilaisuuden tullen.
Aivan lopuksi on mitä suositeltavinta suksia kantaen kävellä vähintään kilometri , polvien rentouttamiseksi ja ojentamiseksi sekä ryhdin kohentamiseksi.
Päätteeksi…
Tietysti olisi hyvä, oikeaoppinen ja läpilämmittävä sauna siunatuksi lopuksi. Se on silloin syöntiäkin tärkeämpi. Onnellisin olotila sitten koko hoidon päälle on sen asteen terve väsymys, ettei kaipaa heti ruokaakaan – enemmälti vain jotain liemiruuan tapaista sisuksiin saatuaan paneutuu pitkäkseen ja syö vasta herättyään.
Lepopäivän pyhittäminen…
Mutta onko tuollainen rähjääminen sopivaa lepopäivän viettämistä? Sen pyhittämistä?
Kyllä on, ainakin sisätyön tekijälle! Sellainen hitaasti kiiruhtava hiihtäminen raittiin talvisen luonnon temppelissä on lepoa kiireisen ja huolekkaan elämän lomassa. Ja siihen sopii kyllä juuri pyhittää eli varata sunnuntai.
Omasta puolestani en tiedä mitään, missä hyvät ja antoisat ajatukset itäisivät niin väkevästi kuin ladulla liikkuessa. Suomen Latu, Suomen Latu! Missä on se runoilija ja säveltäjä, joka laulaa Suomen Ladun?
Lauri "Tahko" Pihkala, 1945. Kuvassa toimittaja Harri Elanko haastattelee Tahko Pihkalaa. Kuva: tahkopihkala.fi